Susiraja Metal Clubin blogi

Näytelmäarvostelu: Metsäjätti, Joensuun kaupunginteatteri

Rehellisesti sanoen en ole käynyt monesti teatterissa, mutta nyt kävin pitkästä aikaa. En ole tahallani vältellyt sitä, mutta se ei vain ole kulttuuritoimintaa, joka olisi ensimmäisenä mielessä kulttuurinnälän yllättäessä. Sen sijaan käyn keikoilla.

Kun meidän pienelle etuoikeutetulle ryhmällemme tuli tilaisuus lähteä katsomaan teatteria, tartuimme tilaisuuteen. Rehellisesti sanottuna nautin suunnattomasti ja uskon, että Metsäjätistä tulee vielä isompi – mammuttimainen! Lue vähän eteenpäin, niin kerron sinulle näytelmän tyylille uskolliseen tapaan rehellisesti, miksi sinun kannattaisi lähteä katsomaan mistä puhun. Miksi kova metallimusiikin ystävä haluaisi lähteä mukaan johonkin, jota ei yleensä mielletä lähellekään metallifanin natiiviympäristöä? Eikä tätä jättimäistä hehkutusta myöskään väritä se tosiasia, että näytöksen jälkeen paikallisessa rokkibaarissa törmäsin ohjaaja Aleksis Meaneyhyn muutaman bissen ääressä.

Ensin mieleeni tulee tietenkin musiikki, joka on näytelmässä keskeisessä roolissa. Monesti kaikenlaiset yritykset tuoda uskottavasti raskasta musiikkia näytelmässä keskeiseen rooliin ovat puheiden perusteella epäonnistuneita, jopa kiusallisia räpellyksiä. Kuin kirjanpitäjä, joka yrittää olla ”cool.” Tästä syystä ennakko-odotukseni eivät olleet järin korkealla. Ilokseni kuitenkin huomasin, että kirjailija Miika Nousiainen on Metsäjätti-teoksellaan – jonka pohjalta näytelmä on adaptoitu – osoittanut, että hänen on täytynyt olla kova metallifani - ainakin joskus. Sen verran tarkasti tämä näytelmä kertoo tarinan siitä, miten metalli tuli globalisoituvaan Törmälään 80-luvun alussa. Nousiainen on kotiläksynsä tehnyt. Henkilökohtaiseksi ilokseni Metsäjätti myös selittää ohimennen, millaisessa asemassa punk oli suomalaisessa yhteiskunnassa ennen metallin tuloa, ja millaisia samanlaisuuksia löytyy niin metalli- kuin punk-fanienkin keskuudesta. Vaikka tämä onkin asia, jota moni true metallidiggari ei ole vielä tänäkään päivänä valmis myöntämään.

Metsäjätti on kuin metallimusiikki näytelmänä: kun peruspilarit ovat kunnossa, ei tarvita mitään muuta. Soundtrack ansaitseekin erikoiskiitoksen! Kappaleet on valittu selkeästi kohtauksiin ja tunnelmiin sopiviksi. Sanoman, tunnelman ja kappaleiden väliseen rytmityksen eteen on tehty työtä ja sen myös tuntee. Erityismaininnan kappalevalinnoista ansaitsee ”hevipotpuri” kokonaisuudessaan. Vanhat kaverukset muistelevat toisen kotisohvalla, mitä se musiikki merkitsi aikuistuvalle törmäläläiselle. Potpurin aikana tarinan keskiössä olevat kaverukset selittävät metallin lyhyen oppimäärän siten, että tyhmempikin tajuaa mistä on kysymys, ja millaisella aikajanalla tietyt metallimusiikin arkki-isät esiintyivät ensimmäisen kerran suomalaisessa populaarikulttuurissa. Metsäjätti kannattaa nähdä myös, jos haluat kuulla miten näyttelijä Olli-Kalle Heimo vetää System of A Downin Chop Sueyn. Siinä on jo syytä kerrakseen löystyttämään kukkaron nyörejä parinkympin verran.

Puhutaanpa vähän tarinasta. Teatteri pakottaa keskittymään tarinaan ja hahmoihin sen keskellä. Hienoinkaan elokuva ole mitään, jos käsikirjoitus on tökeröä tauhkaa. Aiemmasta hehkutuksestani voi jo päätellä, etten joutunut pettymään tarinaan. Metsäjätti on tarina kahden ihmisen erilaisista poluista ja siitä mitä tapahtuu, kun nämä polut lopulta risteävät vuosien päästä. Se on tarina menneisyyden haamuista, ja miten ne luovat tulevaisuuden pelkomme. Se on myös tarina ystävyydestä ja kaikesta ajattomasta elämässämme; aatteen palosta, hyvän ja pahan kamppailusta sisällämme, sekä pelosta ja rakkaudesta.

Tarinan keskeisimmät henkilöt ovat Pasi (Hans Stigzelius) ja Janne (Olli-Kalle Heimo), vaneritehtaan ympärille perustetussa Törmälän kylässä varttuneet kaverukset. He saavat lohtua metallimusiikista raahatessaan vanhempiaan baarista kotiin rankan työviikon jälkeen, ja silloinkin kun jouluaattona ei saatu sähköä ja tarjolla oli vain keitettyä makaronia. Pasi lähtee Helsinkiin kauppakorkeakouluun ja Janne taas jää Törmälään vaneritehtaalle. Asiat kuitenkin monimutkaistuvat, kun Pasi kymmenien vuosien jälkeen palaa takaisin Törmälään toimittamaan saman firman työntekijöille ikäviä uutisia tulevista YT-neuvotteluista. Vanha ystävyys on koetuksella. Tarina on uskottava, aito, ja rehellinen. Dialogi on hauskaa ja paikoittain syvällisen riipaisevaa kommenttia nykyaikaistuneesta globaalista suomalaisesta yhteiskunnasta markkinavoimien armoilla sortumatta kuitenkaan liian paasaavaksi. Tarinassa käsitellään asioita, jotka voisivat sattua kenen tahansa, vaikka Joensuussakin asuvan ja elävän, elämään. Henkilöhahmot ovat uskottavan inhimillisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Tarina onnistuu muistuttamaan meitä siitä tosiasiasta, miten päivän päätteeksi tarvitsemme toinen toisiamme. Tunneskaala heittelee reilun kahden tunnin näytöksen aikana laidasta laitaan. Näytelmän toisella puoliskolla kuullaan maailmankaikkeuden rehellisin televisiohaastattelu, kun Stigzeliuksen näyttelemä Pasi avautuu kameralle siten, kuten jokainen vielä vähänkin omantunnon ääntään kuunteleva ison pörssiyhtiön johtohenkilö voisi oikeasti haluta tehdä. Tämän läpinäkyvämmäksi ei voi enää tulla. Kohtaus aiheuttaa takuulla repeilyä! Sisäiset ristiriidat repivät Pasia, kun menneisyyden traumat avataan. Kivulias isäsuhde ruoditaan vereslihalle. Selitetään, miksi Pasi lähti Törmälästä, ja mitkä traumat saivat Jannen jäämään. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, ja menneisyydelle jätetään lempeät hyvästit Black Sabbathin Planet Caravanin soidessa; nyyh!

Tyylillisesti näytelmä muuntautuu lennossa, ja näyttelijöiden rooleja vaihdellaan taitavalla rytmillä kertojasta sisäiseen ääneen ja takaisin itse hahmoksi. Tämän kaltainen musiikintäyteinen näytelmä vaatii tarkkaa ajoitusta, joka lähes huomaamattomia mokia lukuun ottamatta naulataankin iskulleen. Nicko McBrain olisi teistä ylpeä, jätkät! (Toim.huom.”Jätkä” on unisex-ilmaisu.) Lavastus on dynaaminen osiensa summa ja muokkautuu hienosti tehdasympäristöksi, baariksi, lähitavarakaupaksi ja kotisohvaksi kuin huomaamatta. Valaistus on hevikeikoillekin sopivaa ja luovat sen kuuluisan pisteen iin päälle.

Näytelmää seuratessani en voinut olla miettimättä, miten lähellä keikoilla käymisen kokemusta teatteri voi olla. Lavalla on esiintyjiä, Metsäjätin tapauksessa myös ihan oikeasti bändinäkin esiintyen, ja alhaalla on yleisö, johon esiintyjät koettavat ottaa kontaktia. Yleisössä on pari äänekkäämpää tyyppiä, ja loput jurottavat paikallaan vältellen katsekontakteja, mutta itse diggailen hiljaa meiningistä. Teatterissa on tosin henkilökohtaisempi tunnelma kuin keikoilla. Tämä voi säikäyttää herkemmän, mutta vakuutan kaiken olevan sen arvoista. En nimittäin kiellä, etteikö Janne viinaanmenevänä toimittajan urasta haaveilevana hevimiehenä saanut minuakin katsomaan peiliin ja miettimään menneisyyden vaikutusta tämän päivän minääni. (Kenties Jannessa on myös osa kirjailijaa itseään?) Silti urheana katsoin loppuun asti, mitä tuntemuksia Metsäjätti minussa herätti. Huomasin olevani tunnenälkäinen, ja irti päästettyäni tirautin pari kyyneltäkin. Tykkäsin, ja uskon, että sinäkin tykkäisit. Metsäjätin parissa tulet alitajunnassasi kulkemaan läpi koko kehityskertomuksesi näiden hienojen näyttelijöiden selostamana, aina siihen vapauttavaan katarttiseen päätökseen asti. Näytelmä saa ensi-iltansa torstaina 19.11.2015. Uskon, että lipputulot saavat teatterin pyöräyttämään näytelmää vielä useampaan kertaan kuin aluksi kaavailtiin. Mene ja koe Metsäjätti itse, ja kerro kaikille mitä tykkäsit!

- Ville Karvinen, Susiraja Metal Club ry:n hallituksen jäsen

Näytelmän soundtrack:

Black Sabbath: Iron Man

Hassisen Kone: Rappiolla

Iron Maiden: Aces High

Kiss: Heaven is on Fire

Twisted Sister: We're Not Gonna Take It

W.A.S.P.: I Wanna Be Somebody

Metallica: Battery

Metallica: Seek and Destroy

System of a Down: Chop Suey

Metallica: Blackened

Iron Maiden: The Trooper

Metallica: Fade to Black

Metallica: Sanitarium

Metallica: One

Metallica: Master of Puppets

Black Sabbath: Planet Caravan